Muisteluita: Puoli vuotta äitinä

Toden totta, olin saanut pojan syliini marraskuun 15. päivänä, tänään on toukokuun 8. päivä, ja olemme viikon päässä pojan puolivuotispäivästä. Jännästi se aika vaan kuluu, vaikka kuvittelin sen jossain vaiheessa jopa matelevan eteenpäin.

Kirjoitan tässä viestissä hieman tunnemyrskyistäni ja ajatuksistani äidiksi tulemisesta ja äitinä olemisesta.

Tunnemyrsky alkoi suurin piirtein Vilhon syntymäpäivän iltana. Ensimmäisenä ajatuksenani oli helpotus. Raskaus, vaikka olikin ollut helppo, oli nyt ohi ja olimme uuden elämän alussa, sekä kirjaimellisesti että kuvaannollisesti. Olin nyt äiti, ja pieni poikani oli täysin minuun luottava ja turvautuva, hento elämän alku, joka tarvitsi minua enemmän kuin kukaan tai mikään muu oli tätä ennen minua tarvinnut. Se tunne, kun tajuat, että olet yksin vastuussa pienen ihmisen elämästä ja hyvinvoinnista.. jotkut voisivat kuvailla sitä kahlitsevaksi, minulle se toi voimaa jatkaa, sillä nyt en jatkanut vain itseni vuoksi.



Tietenkin minulla on rakas avopuolisoni, joka on vahvasti mukana elämässämme, mutta jotenkin sitä "omii" vauvan itselleen. Kai sekin jonkinasteista itsekkyyttä, tai suojeluvaistoa, on. Yritän kuitenkin olla piilottamatta Vilhoa Tuomolta, eihän se olisi kenenkään edun mukaista. Olen myös todella onnellinen vanhempieni, erityisesti äitini avusta Vilhon hoidossa, kyllä olisi monesti mennyt sormi suuhun, jos oma äitini ei olisi ollut apuna ja puhelinsoiton päässä. Myös Tuomon äiti on ollut suuri apu, Vilho on sielläkin ollut muutaman kerran hoidossa, kun olen joutunut tekemään jotain muuta useamman tunnin, ja en ole voinut ottaa poikaa mukaani.

Vauvavastuun voimaannuttavasta tunteesta karkasin nopeasti paniikkiin ja epätoivoon - miten tätä lasta hoidetaan? Miten pidän tämän elämän kanssani siten, etten aiheuta sille harmia ja pahoinvointia? Sairaalassa ollessani en oikein tehnyt muuta kuin itkin, se oli tapani purkaa sitä ahdistusta, joka yritti vallata mieleni. Pienen lapsen kasvatusoikeuden mukana tulee myös aimo annos vastuuta, enkä ollut varma, miten olisin voinut vastata tähän velvollisuuteen. Mielessäni kävi myös, oliko sittenkään ollut oikein hankkia lapsi, kun ajatukset kerran eivät pysyneet kasassa. Kiitos ystävieni ja äitini pääsin kuitenkin suurimmaksi osaksi yli näistä ajatuksista ja pystyin keskittymään lapsen hoitoon.

Kotiin päästyämme oloni helpottui, jostain syystä olin jännittänyt sairaalassa oloa todella paljon. Ikään kuin loputon tenttitilaisuus, jossa kysymyksiä tuli äkkiarvaamatta ties mistä suunnasta, ja vastaus piti olla aivan heti valmiina. Eihän se oikeasti niin ollut, ja hoitajat ja muut olivat siellä auttamassa, mutta olinkin hieman herkistyneessä mielentilassa silloin. Kotona tunsin, että eihän se nyt ole niin justiinsa, kunhan nyt huolehdin, että poika pysyy hengissä. Ja poikahan söi reilusti ja nukkui rauhassa, joten mitä vaikeaa tässä oikein oli? Loppujen lopuksihan vauvanhoito on sikäli helppoa. Jos ongelma ei ole nälkä, niin se on todennäköisesti märkä/likainen vaippa. Jos sekään ei ole syy, niin väsymys, tai jos vauvalla on aiemmin ollut koliikkia, niin sekin voi olla syynä. Mutta syitä on yleensä vähän. Saatan kärjistää nyt todella paljon, ja toivon ettei ketään suutu minulle, mutta tämä on minun kokemukseni Vilhon kanssa.

Kun lopulta pääsin yli tästä "mitä jos teen jotain väärin"-ajatusmaailmastani, tilalle tuli kasvatukselliset ongelmat ja pojan oppiminen. Huolestuin joka neuvolakäynnin jälkeen, että onko poikani jotenkin hidas tai jotain, vaikka neuvolantäti sanoikin kaiken olleen hyvin ja "ei tätä vielä tarvitsekaan osata". Olen itse tekemisissäni jonkinasteinen perfektionisti, josta olen kyllä aktiivisesti koittanut päästä pois ja rentoutua vähän enemmän, ja olen huomannut koittavani sovittaa samoja ajatuksia Vilhoon. Tosin niin päin, että jos itse en tee sitä, tätä tai tota, niin Vilho ei opi asiaa X tai oppii sen muita huomattavasti myöhemmin. Turhaa, mutta mä olen valitettavasti sellanen vatvoja. Tosissani kuitenkin yritän päästä tästä ajattelumallista eroon, kun siitä ei kyllä ole kenellekään mitään hyötyä loppupeleissä.

Välillä kuitenkin oloni on vain yksinkertaisesti se, etten riitä. En riitä olemaan hyvä äiti, kodinhengetär ja avovaimo yhtäaikaa. Jos jollain osa-alueella yritän oikein kovasti olla parempi, niin muut jäävät väistämättä vähemmälle. Tiedän, että vuorokaudessa on vain tietty määrä tunteja, mutta josko niitä jostain kaivaisi vähän lisää.. mutta ei. Aina jää jotain tekemättä, tai jonnekin menemättä, tai jostain vajaaksi. Hävettää suorastaan, vaikka varmasti ihmiset ymmärtävät, jos pienen lapsen kanssa ei vaan aina jaksa tai ehdi. Mutta silti, kun pitäisi. Pitäis ja pitäis..

Tällä hetkellä kuitenkin elämä näyttää ihan hyvältä. Vilho osaa ilmoittaa, jos jokin on pielessä, ja minä korjaan tilanteen parhaani mukaan. Yritän pitää kotia edes jotenkin siistinä nyt, kun Tuomo käy töissä ja peltohommatkin ovat käynnissä näin keväällä. Teen ruokaa, tosin lähinnä itselleni ja Vilholle, Tuomo usein syö työaikana tai siellä, missä onkin peltohommissa, vain joskus kotona. Ja ymmärtäähän sen, kun aina sitä ruokaa ei kotonakaan ole valmiina. Jos äiti on ollut laiska ja käynyt grillillä. Mutta ei auta, kun jotain on vaan tehtävä. Onneksi näitä harvoja yksinäisiäkin hetkiä löytyy päivästä, jolloin saa rauhassa kirjoittaa blogia, pelailla, tai vaan surffailla netissä ilman sen kummempaa päämäärää tai tarvetta. Se helpottaa, jos päässä pyörii liikaa asioita.

Jännästi tuli paljon tekstiä, vaikka ei taas olisi luullut hirveästi irtoavan. Kommentteja saa toki antaa, jos mieli tekee. Se on jopa tervetullutta :)