Muisteluita: Synnytys

HUOM!! Jos et pidä synnytystarinoista tai olet muutoin herkästi pahoinvoiva tai jotain vastaavaa, ÄLÄ LUE tätä tekstiä!

---

Olen yksin kotona mahani kanssa, maanantai-iltana. Enää kolme päivää laskettuun aikaan, joudunkohan odottamaan paljon ylimääräistä? Avomieheni Tuomo tuli juuri kotiin. Olemme menossa nukkumaan, väsyttää niin vietävästi, että on mukava kaatua sänkyyn ja kietoutua peittoon. Unta ei tarvitse kauaa odotella.. paitsi että nyt iski kiire vessaan. Nousen ylös, ja.. hetkinen, tuntuu ihan menkkavuodolta, eihän tän tällasta pitäs olla? Mikään paikka ei ole kuitenkaan kipeä, joten vessaan siis. Makuuhuoneen ovella tajuan sen, ja sanon Tuomolle: ei taideta sittenkään mennä Poriin näytille keskiviikkona. Rynnistän vessaan jalat ristissä, ja siinä istuessani päähäni iskostuu viimeinkin, että se on menoa nyt.

Soitan Poriin, ja he käskevät lähteä liikkeelle, tosin turhaa kiirettä ei kannata pitää, koska verenvuotoa ei ole. Lapsivesi on kuitenkin alkanut vuotaa, joten mentävä tietysti on. En ollut ikinä uhrannut puolta ajatustakaan kotisynnytykselle, se ei tasan tarkkaan ole minulle sopiva juttu. Tuomo ajaa, vaikka onkin juuri tullut pitkän työpäivän jälkeen kotiin. Pääsemme sairaalaan juuri ennen puoltayötä.



Supistuksia en tunne juurikaan vielä, vaikka ne havaittavissa ovatkin. Autossa laskin, että niitä tulee tasan kolmen minuutin välein. Nyt liikkuessani en tunne niitä ollenkaan, mutta kun pysähdyn istumaan tai makaamaan, ne tuntuvat. Saamme kuitenkin hyvin nukuttua suurimman osan yöstä synnytyssalissa, parisängyssä. Olen todella kiitollinen, että Tuomon ei tarvitse lähteä töihin seuraavana päivänä.

Aamuseitsemältä joudun jo irvistelemään, supistukset tuntuvat jo jonkin verran. Kuljeskelen ympäri huonetta ja hengittelen rauhassa, vielä ei tunnu kovinkaan pahalta, ja vähän huokaisen helpotuksesta, että kipua ei ole tämän enempää. Tuomo nukkuu pitkään, tai ainakin yrittää, koska eteneminen on hidasta. Varmaan hänkin sen tajuaa, että iltapäivästä tulee pitkä.

Kello 12 saan ensimmäisen piikin - minulle laitetaan oksitosiinitippa. Kätilöt ovat sitä mieltä, että synnytys etenee liian hitaasti, ja koska lapsivettä on vuotanut jo kauan, niin synnytystä pitää vauhdittaa. Vieläkin pärjään niin, että hengitän syvään supistuksen saapuessa ja annan sen rauhassa laantua. Tuomo on hereillä myös, katselee televisiota rauhassa. Ja mikäs tässä, kun ollaan vaan ja odotellaan, ei kai siitä kiirehtimällä valmista tule. Pian, osittain oksitosiinin tuoman vauhdin ja osittain vain supistusten voimakkuuden vuoksi, pyydän kätilöä opastamaan minua ilokaasun käytössä. Saan käteeni hassunnäköisen tuubin, josta kuulemma pitää vetää henkeä. Olihan tästä synnytysvalmennuksessa puhetta, mutta silloin sanottiin vähän erilaiset ohjeet. No, se ohjevideo taisi olla jostain 80-luvun puolelta..

Supistukset kovenevat, ja muutaman tunnin pärjään ilokaasun avulla, vaikka tuntuukin ihan siltä, kuin olisin vain kovasti juopunut. Kun kello lähenee kahta, alkaa kipu kuitenkin olla jo yli kaasun tuoman helpotuksen, joten pyydän kätilön huoneeseen. Tuomokin alkaa huolestua, kun alan itkeä. Kätilön tulossa menee aikansa, osuimme juuri vuoronvaihdon aikaan kutsumme kanssa. Supistukset itkettävät, kaasusta ei ole enää mitään apua, ja voimme vain odottaa. Lopulta kätilö pääsee huoneeseen, ja minä saan aikaiseksi vain ulista itkuni seasta. Kätilö tarkastaa tilanteen ja katsoo esitiedoistani, että olen toivonut epiduraalia. Hän kuitenkin sanoo: Olen 25 vuotta ollut kätilönä, ja voin sanoa, että spinaali on tässä vaiheessa parempi vaihtoehto. Se vaikuttaa heti, ja vaikutus kestää kaksi tuntia, mutta tämä vauva tulee kahden tunnin sisällä ulos. Luotatko minuun?

Tietenkin. Anestesialääkäri kutsutaan heti paikalle antamaan spinaalia, mutta hän on juuri silloin varattuna, ja kestää vartin, ennen kuin hän apuvoimineen pääsee luokseni. Olen aivan poissa tolaltani, kipu on nyt lähes jatkuvaa, sillä supistukset tulevat niin lähellä toisiaan. Tiedän kuitenkin, että tässä ei enää mene kauaa, joten saan pidettyä itseni järjissäni. Kiitän onneani, että Tuomo on uskaltanut lievästä sairaalakammostaan huolimatta pysyä huoneessa ja pitää kädestäni kiinni, kun pahimmat kivut tulevat. Spinaalinkaan laitto ei suju kovin helposti, minut joudutaan nostamaan istualleen, jotta piikin laitto onnistuu. Istun sängyn reunalla, otan tukea rakkaasta miehestäni, huudan ja itken hänen paitaansa kipujani.

Spinaalipuudutuksen jälkeen tulee helpotus, sillä kipu poistuu lähes välittömästi. Kello lähenee neljää, ja voin taas hetken olla rauhassa. Pian supistukset taas voimistuvat, ja vaikka spinaali toimiikin kuten pitää, otan silti ilokaasun takaisin käyttöön. Nyt siitä on taas apua. Kätilö on koko ajan huoneessani nyt, sillä synnytys on lähellä. Hän pyytää minua kertomaan, koska ponnistuksen tarvetta ilmenee, ja pianhan se tunne sieltä tulee - nyt pitäisi työntää. Saan kätilöltä mainion opastuksen työntämiseen, ja ponnistusvaiheeseen kuluu vain kahdeksan minuuttia. Sitten kuuluu rääkäisy, ja Tuomo sanoo: ei se ollukka tyttö! Kätilö nostaa pienokaisen minunkin nähtäväkseni hetkeksi, ja toden totta, eihän tuota millään voi epäillä, poika se on. Saan vauvan syliini, iho ihoa vasten, ja pienen pienet sormet kietoutuvat etusormeni ympärille.

Hetkinen, tuliko minusta juuri äiti?