Imetyksen loppu

Ahdistus on se sana, joka ensimmäisenä tulee mieleeni otsikosta. Ei mikään sydäntä pakahduttava, järkyttävä puristus, mutta mieltä kaihertava olotila joka tapauksessa. Miten tässä nyt näin kävi? Minä, joka suunnittelin imettäväni niin kauan kuin lapsi vain haluaa rintaa syödä, en pystykään siihen. Ok, olisin pyrkinyt vieroittamaan lapseni rinnalta viimeistään puolentoista vuoden ikäisenä. Mutta että nyt, kun vauvani on vasta puolivuotias?

Tunnen itseni petturiksi. Minultahan tuli maitoa runsaasti alussa, miksi se nyt myöhemmin niin dramaattisesti väheni? Mitä tein väärin? Vilho oli täysimetyksellä 4,5 kuukauden ikään asti. Jo sitä ennen olin huomannut merkkejä maidon vähentymisestä ja "litkuuntumisesta"; pojalla oli nälkä usein, hän vietti kauemmin aikaa rinnalla, ja sanoi neuvola mitä hyvänsä, hänen kehityksensä hidastui. Paino ei noussut melkein ollenkaan, pituutta oli sentään tullut lisää roimasti. Mutta myös henkinen kehitys tuntui junnaavan paikallaan. Minun vikani. En pystynyt enää tarjoamaan vauvalleni ruokaa niin kuin oli tarkoitus, hän ei enää pärjännyt pelkästään minun tuellani.



Kun Vilho alkoi syödä soseita 4,5 kuukauden kohdalla, tuli pieni helpotus. No, eihän tämä nyt ollutkaan minun vikani täysin, poika vain kasvaa niin hurjaa vauhtia, että tarvitsee lisäruokaa. Mutta miksi jo ennen puolta vuotta? Eikö täysimetystä olisi pitänyt jatkaa niin kauan? Soseiden myötä maidon tarve hieman tasaantui ja sitä riitti taas hyvin, tosin en enää saanut pakkaseen säilöön yhtään maitoa. Pikku hiljaa maidontarve kasvoi, ja rupesin antamaan pakkasesta omaa maitoani ruuan yhteydessä. Silti Vilho oli vielä rinnallakin paljon, vaikka sai pullostakin maitoa ja söi soseita. Vähitellen kävi niin, että tissiltä maito ei enää tullutkaan tarpeeksi nopeasti, tai jos poika malttoikin siitä juoda, nälkä tuli pian takaisin. Maitoni oli auttamatta litkuuntunut, ei enää ollenkaan ravinteikasta, vaikka janojuomana olisi varmaan vielä mennytkin.

Kaupan korvikehyllyllä iski paniikki. Joudun ostamaan lapselleni KORVIKETTA! Miksi? Miksen ollut syönyt kunnolla itse, pitänyt huolta siitä, että Vilho on paljon rinnalla, jotta varmasti maitoa tulisi vielä? Miksi minun, joka halusin imettää kauan, piti ostaa näitä vihonviimeisiä purkkeja?

Vähä vähältä korvikkeet korvasivat oman maitoni. Pakkasvarastoni tyhjeni, eikä rintaruokinta enää maistunut meille kummallekaan. Vilhon mielestä maitoa tuli liian vähän ja liian hitaasti, eikä minun hermoillani enää syötetty lasta, joka ei halunnut imeä rintaa kymmentä sekuntia kauempaa kerralla. Välillä noustiin aina huutamaan. Sanoin Tuomolle, ettei maitoa enää tule kunnolla, tästä ei tule mitään. "Mutta entä jos syöttäisit useammin?" Niin, voisihan sitä yrittää.

Yritykseni kaatuu heti toisella syöttökerralla. Vilho ei pysty syömään enää rinnasta, ei, vaikka varmistan, että maitoa tulee kyllä. Liekö poika tottunut pulloon jo niin hyvin, vai olenko vain ollut liian laiska imettämään? Voi olla, että olemme molemmat osasyyllisiä. Avomieheni yrittää vielä: "Jos kuitenkin vielä yrittäisit.." Mutta kun hän näkee, millaista rinnallaolo on ja kuinka paljon se minua turhauttaa, hän ei enää mainitse asiaa. Sen verran vielä kuulen, että hän sanoo: "Harmi kun se nyt loppui.. mutta kestipä edes näinkin kauan."

Sen pitäisi riittää minullekin, että kestihän se nyt näinkin kauan. On äitejä, jotka eivät pysty imettämään ollenkaan, ja toisaalta äitejä, jotka imettävät vielä kerhoikäistäkin. Minä en kuitenkaan kuulu kumpaankaan ryhmään. Minä olen se äiti, joka imetti tarmokkaasti alusta alkaen, mutta laiskistui matkan varrella, eikä enää pysty ruokkimaan vauvaansa. Minä en enää ole tarpeeksi. Tämä ajatus riistää sydäntäni, koska alusta asti minulle on kerrottu, että olen paras äiti vauvalleni. Miten voin olla paras äiti, jos en voi häntä itsestäni enää ruokkia, kuten olin halunnut ja kuten on suositeltu? Miten tässä näin kävi?

Toisaalta olen huojentunut, sillä nyt avomieheni ja muut sukulaiset pystyvät osallistumaan paremmin poikamme ruokailuhetkiin, eikä minun tarvitse olla aina paikalla. On myös toisaalta helpompaa juottaa Vilhoa pullosta, sillä jouduin käyttämään koko imetyksen ajan rintakumia, joka toi oman hankaluutensa imetykseen ja osittain johti omaan innottomuuteeni imetyskauteni loppupuolella. Voi myös olla, että käytän rintakumia tekosyynä. Mutta onko se väärin? Miksi en saisi järkeillä asiaa niin, että imetys nyt vaan ei enää onnistu rintakumin kanssa eikä muutenkaan? Se ei ole syypää kokonaisuudessaan, mutta se on osa yhtälöä. Ja jos minun mielestäni pullojen käyttö pesuineen ja keittelyineen sekä korvikkeiden ostaminen on helpompaa kuin taistella pitkiä aikoja rinnalla haluttoman vauvan ja rintakumin kanssa, kuka voi sanoa sen olevan väärin?

Nyt maidontulo on lakannut lähes täysin. En enää edes voisi ruokkia Vilhoa rinnalla, vaikka haluaisinkin. En kuitenkaan enää myöskään halua sitä. Vauvani ja minä olemme tyytyväisempiä nyt, kun rinnan kanssa taistelua ei enää tarvitse kohdata päivittäin. Yritän muistaa, että lapseni silti kasvaa hyvin myös korvikkeella ja soseilla, nykyään syömme myös aamupuuroa. Jos lapseni on onnellinen ja tyytyväinen, miksi minä en saisi olla?

Saanko jo päästää irti siitä ahdistuksesta ja nauttia lapseni kanssa olemisesta, hänen kasvustaan ja oppimisestaan? Kyllä.