Muisteluita: Puolivuotias!

Vihdoinkin olimme kotona taas! Poikamme syntyi tiistai-iltapäivänä klo 16:12 ja olimme kotona jälleen sunnuntai-iltapäivällä.

Miksi niin myöhään? Olin epävarma ja epätietoinen. Minulla oli kuumetta, vaikka ei kuitenkaan varsinaisia kipuja. En osannut tehdä vauvan kanssa vielä mitään ilman tukea. Maito ei noussut ennen lauantaiaamua, jonka jälkeen sitä kyllä toisaalta riitti.

Nyt olimme kuitenkin oman kodin seinien sisällä turvassa, tosin pikaisesti käytiin näyttäytymässä vanhempieni luona, jotka olivat nyt mummu ja pappa. He olivat oikein innoissaan uudesta roolistaan, mutta nyt piti edetä hieman varoen - äiti on vähän väsynyt. Kotona emme pojan kanssa tehneetkään muuta kuin söimme ja nukuimme - lähes kirjaimellisesti. Nukuin, kun poikakin nukkui, ja söin, kun poika sai syötyä ja meni takaisin unten maille.



Hän söi useimmiten 3-4 tunnin välein, myös öisin, ja minä täysimetin. Yövalvomiset vähän verottivat jaksamistani, kuten toki uusi tilanne muutenkin, ja ensimmäisen kotiviikkomme aikana kuumeilin hieman. Kävin lääkärissäkin, mutta kuten synnytyssairaalassa, kuumeelle ei löytynyt mitään syytä. Epäilen itse, että kuume nousi maidontuotannon ja stressin purkautumisen vuoksi, mutta kuka sitä tietää. Missään ei kuitenkaan ollut mitään vikaa, joten mitään lääkityksiä tai muuta ei tarvittu.

Poikamme oli onneksi terve, emmekä tarvinneet hänelle lääkäriaikoja. Neuvolassa toki vierailimme, ja siellä todettiinkin pojan olevan täysin terve ja hyvissä voimissa. Imetys sujui rintakumin kanssa hienosti, ja maitoa tuli niin runsaasti, että syötössä ei yleensä mennyt pariakymmentä minuuttia kauempaa. Tämä helpotti omaa jaksamistani öisin, kun ei tarvinnut kauaa istua sohvalla syöttämässä. Rintakumin vuoksi imetin aina sohvalla ja kainalon kautta, koska jotenkin piti saada pidettyä kumia kiinni rinnassa ja samalla poikaa ylhäällä. Ilman kumia ei tullut imetyksestä yhtään mitään.

Kuukauden kuluessa pienestä, 51 cm pitkästä ja 3980 g painavasta pojastani kasvoi vähän isompi. Tarkkoja lukemia en nyt tietenkään muista (enkä laiskuuttani jaksa hakea neuvolakorttia), mutta sekin pieni kasvumäärä tuntui hurjalta. Opimme myös olemaan joitakin hetkiä ulkosalla pakkasista huolimatta, ensin vain vartin, sitten jo puoli tuntia. Pienokainen myös hymyili paljon unissaan, mitä lie vatsanväänteitä, ja vähän ajan kuluttua myös hereillä ollessa alkoi hymyjä ilmaantua. Poika oli tarkkaavainen, mutta tietenkin myös nukkui paljon.

Joulun vietimme tuoreiden isovanhempien vieraina. Poikamme oli meidän molempien vanhemmille ensimmäinen lapsenlapsi, joten ihastusta riitti. Tuomon suvussa vauva oli myös ensimmäinen lapsenlapsenlapsi, joten siitä riitti vielä lisää riemua hänen mummolleen. Omat isovanhempani olivat jo aiemmin tulleet isoisomummuksi ja -mammaksi, mutta hekin toivottivat uuden tulokkaan mielihyvin tervetulleeksi sukuun. Poika ei itse taida juurikaan muistaa ensimmäisestä joulustaan mitään, mutta valokuvia otettiin paljon. Ehkä äitikin muistaa niistä jotain kertoa sitten joskus :)

Tammikuussa oli vuorossa ristiäiset. Tätini Aino saapui ristimään lapsemme, joka sai nimet Vilho Antero. Kummeiksi valitsimme Tuomon pikkusiskon Elinan ja hänen miesystävänsä Mikon. Toimituksen edetessä Vilho oli kovin näreissään, ja ristiäisvideoltakin hyvin kuulee lähinnä pojan jatkuvan huutamisen. Kai se papin äänikin sieltä kuuluu vähäsen, mutta Vilho oli kovaäänisempi :) Toimituksen päätyttyä pidimme pienen ruokatauon, jonka jälkeen poika jaksoi poseerata kuvissa ja kestitä vieraita muutaman tunnin.

Seuraavien parin kuukauden aikana Vilho oppi niin paljon: pitämään muitakin ääniä kuin vain itkua, hymyilemään, vähän nostamaan päätään lattialla maatessa ja syömään sormiaan. En tahtonut edes neuvolassa muistaa kaikkea, mitä poika oli kuukauden aikana oppinut. Toisaalta en myöskään muistanut, mitä olin viimeksi neuvolassa ollessa kertonut hänen osaavan.

Vilho oli kuitenkin aina hyvin helppohoitoinen lapsi. Hän ei toki ikinä turhaan itkenyt mitään, kuten vauvat yleensä, mutta hänellä ei myöskään juurikaan ollut vatsavaivoja. Korvatulehdukset ja nuhat sun muut onnistuimme välttämään täysin. Poika oli iloinen ja reipas, nukkui ihan kiitettävän paljon ja antoi isille ja äidille myös aikaa tehdä omia juttujaan välillä. Kylässä ollessa hän vain katseli ja ihmetteli, ei huutanut juuri ikinä, paitsi jos väsymys tai nälkä iski kovin. No, ruokanälkä ainakin oli jatkuvasti hyvin selvä ja kuuluva! Ja kun se tuli, piti ruokaa olla tarjolla sitten ihan heti eikä vasta hetken päästä. Siinä ei olisi tahtonut edes vaippaa vaihtaa.

Unienkin määrä muuttui sen verran, että poika hoksasi yön olevan nukkumista varten. Yösyötöt pysähtyivät kuin seinään, ja hän nukkuikin yhtäkkiä 6-7 tuntia putkeen, ja vielä muutaman tunnin päälle, kun äiti vaan kävi antamassa tutin suuhun. Nyt yöunet ovat 8 tunnin luokkaa, ja tutin annettuani hän jatkaa vielä tunnin tai kaksi uniaan. Päivällä hän nukkuu kaksi tai kolme kertaa päikkäreitä, joista ainakin yhdet ulkona kärryssä, onneksi. Tuleepahan äidinkin ulkoiltua välillä. Nyt, kun ei enää pakkasiakaan ole, ei tarvitse poikaa kietoa miljoonaan kerrokseen vaatetta ja tuulensuojaa ja muuta.

Viidennen elinkuukautensa aikana Vilho otti niin kovan kasvu- ja oppimispyrähdyksen, ja samalla maitomääräni alkoi huvta, että hän tarvitsi jo lisäruokaa. Nyt poika vetää noin 100 g sosetta kerralla, pari kertaa päivässä, maito- tai korvikepullollisen yhteydessä. Neuvolassa pohdimme myös puuron mahdollisuutta, mutta vielä emme ole alkaneet puuroa tarjota, sillä soseet tuntuvat olevan tarpeeksi. Juureksia ja hedelmiä on reippaasti maisteltu ja mieluusti syöty. Viime viikolla kokeiltiin vähän paistettua kanaakin sekoittaa joukkoon, mutta se ei poikaa miellyttänyt ollenkaan, joten kokeilemme jotain muuta liharuokaa myöhemmin.

Nyt rakas poikamme onkin jo melkein puolivuotias. Hän katselee sujuvasti ympärilleen lattialla ollessaan, kierähtää helposti vatsalleen ja kyttää, mitä ympärillä tapahtuu. Hän on myös löytänyt omat jalkansa, joten selällä ollessaan hän tuppaa nostelemaan niitä suuhunsa. Vielä jää venytys hieman vajaaksi, mutta onneksi sukat venyvät jo suuhun asti, ettei ihan tyhjin käsin jää. Ääntä ja naurua pojassa piisaa jaettavaksi, ja uusin hienous on kiljua ja kriekua kovaan ääneen. Myös vasta saatu helistin on aika jännä juttu, mutta vielä sitä ei ole itse saatu helisemään, vaan se pitää viedä joka kerta suuhun. Kuolaakin Vilholta valuu siinä määrin, että hampaita lienee tulossa hyvin pian.

Tämä oli pikakelaus Vilhon elämästä, syntymästä nykypäivään. Tulevissa viesteissä sitten kirjoittelen vähän tarkemmin :)