Ahdistus on se sana, joka ensimmäisenä tulee mieleeni otsikosta. Ei mikään sydäntä pakahduttava, järkyttävä puristus, mutta mieltä kaihertava olotila joka tapauksessa. Miten tässä nyt näin kävi? Minä, joka suunnittelin imettäväni niin kauan kuin lapsi vain haluaa rintaa syödä, en pystykään siihen. Ok, olisin pyrkinyt vieroittamaan lapseni rinnalta viimeistään puolentoista vuoden ikäisenä. Mutta että nyt, kun vauvani on vasta puolivuotias?
Tunnen itseni petturiksi. Minultahan tuli maitoa runsaasti alussa, miksi se nyt myöhemmin niin dramaattisesti väheni? Mitä tein väärin? Vilho oli täysimetyksellä 4,5 kuukauden ikään asti. Jo sitä ennen olin huomannut merkkejä maidon vähentymisestä ja "litkuuntumisesta"; pojalla oli nälkä usein, hän vietti kauemmin aikaa rinnalla, ja sanoi neuvola mitä hyvänsä, hänen kehityksensä hidastui. Paino ei noussut melkein ollenkaan, pituutta oli sentään tullut lisää roimasti. Mutta myös henkinen kehitys tuntui junnaavan paikallaan. Minun vikani. En pystynyt enää tarjoamaan vauvalleni ruokaa niin kuin oli tarkoitus, hän ei enää pärjännyt pelkästään minun tuellani.
18. toukokuuta 2012
8. toukokuuta 2012
Muisteluita: Puoli vuotta äitinä
Toden totta, olin saanut pojan syliini marraskuun 15. päivänä, tänään on toukokuun 8. päivä, ja olemme viikon päässä pojan puolivuotispäivästä. Jännästi se aika vaan kuluu, vaikka kuvittelin sen jossain vaiheessa jopa matelevan eteenpäin.
Kirjoitan tässä viestissä hieman tunnemyrskyistäni ja ajatuksistani äidiksi tulemisesta ja äitinä olemisesta.
Tunnemyrsky alkoi suurin piirtein Vilhon syntymäpäivän iltana. Ensimmäisenä ajatuksenani oli helpotus. Raskaus, vaikka olikin ollut helppo, oli nyt ohi ja olimme uuden elämän alussa, sekä kirjaimellisesti että kuvaannollisesti. Olin nyt äiti, ja pieni poikani oli täysin minuun luottava ja turvautuva, hento elämän alku, joka tarvitsi minua enemmän kuin kukaan tai mikään muu oli tätä ennen minua tarvinnut. Se tunne, kun tajuat, että olet yksin vastuussa pienen ihmisen elämästä ja hyvinvoinnista.. jotkut voisivat kuvailla sitä kahlitsevaksi, minulle se toi voimaa jatkaa, sillä nyt en jatkanut vain itseni vuoksi.
Kirjoitan tässä viestissä hieman tunnemyrskyistäni ja ajatuksistani äidiksi tulemisesta ja äitinä olemisesta.
Tunnemyrsky alkoi suurin piirtein Vilhon syntymäpäivän iltana. Ensimmäisenä ajatuksenani oli helpotus. Raskaus, vaikka olikin ollut helppo, oli nyt ohi ja olimme uuden elämän alussa, sekä kirjaimellisesti että kuvaannollisesti. Olin nyt äiti, ja pieni poikani oli täysin minuun luottava ja turvautuva, hento elämän alku, joka tarvitsi minua enemmän kuin kukaan tai mikään muu oli tätä ennen minua tarvinnut. Se tunne, kun tajuat, että olet yksin vastuussa pienen ihmisen elämästä ja hyvinvoinnista.. jotkut voisivat kuvailla sitä kahlitsevaksi, minulle se toi voimaa jatkaa, sillä nyt en jatkanut vain itseni vuoksi.
Muisteluita: Puolivuotias!
Vihdoinkin olimme kotona taas! Poikamme syntyi tiistai-iltapäivänä klo 16:12 ja olimme kotona jälleen sunnuntai-iltapäivällä.
Miksi niin myöhään? Olin epävarma ja epätietoinen. Minulla oli kuumetta, vaikka ei kuitenkaan varsinaisia kipuja. En osannut tehdä vauvan kanssa vielä mitään ilman tukea. Maito ei noussut ennen lauantaiaamua, jonka jälkeen sitä kyllä toisaalta riitti.
Nyt olimme kuitenkin oman kodin seinien sisällä turvassa, tosin pikaisesti käytiin näyttäytymässä vanhempieni luona, jotka olivat nyt mummu ja pappa. He olivat oikein innoissaan uudesta roolistaan, mutta nyt piti edetä hieman varoen - äiti on vähän väsynyt. Kotona emme pojan kanssa tehneetkään muuta kuin söimme ja nukuimme - lähes kirjaimellisesti. Nukuin, kun poikakin nukkui, ja söin, kun poika sai syötyä ja meni takaisin unten maille.
Miksi niin myöhään? Olin epävarma ja epätietoinen. Minulla oli kuumetta, vaikka ei kuitenkaan varsinaisia kipuja. En osannut tehdä vauvan kanssa vielä mitään ilman tukea. Maito ei noussut ennen lauantaiaamua, jonka jälkeen sitä kyllä toisaalta riitti.
Nyt olimme kuitenkin oman kodin seinien sisällä turvassa, tosin pikaisesti käytiin näyttäytymässä vanhempieni luona, jotka olivat nyt mummu ja pappa. He olivat oikein innoissaan uudesta roolistaan, mutta nyt piti edetä hieman varoen - äiti on vähän väsynyt. Kotona emme pojan kanssa tehneetkään muuta kuin söimme ja nukuimme - lähes kirjaimellisesti. Nukuin, kun poikakin nukkui, ja söin, kun poika sai syötyä ja meni takaisin unten maille.
Muisteluita: Synnytys
HUOM!! Jos et pidä synnytystarinoista tai olet muutoin herkästi pahoinvoiva tai jotain vastaavaa, ÄLÄ LUE tätä tekstiä!
---
Olen yksin kotona mahani kanssa, maanantai-iltana. Enää kolme päivää laskettuun aikaan, joudunkohan odottamaan paljon ylimääräistä? Avomieheni Tuomo tuli juuri kotiin. Olemme menossa nukkumaan, väsyttää niin vietävästi, että on mukava kaatua sänkyyn ja kietoutua peittoon. Unta ei tarvitse kauaa odotella.. paitsi että nyt iski kiire vessaan. Nousen ylös, ja.. hetkinen, tuntuu ihan menkkavuodolta, eihän tän tällasta pitäs olla? Mikään paikka ei ole kuitenkaan kipeä, joten vessaan siis. Makuuhuoneen ovella tajuan sen, ja sanon Tuomolle: ei taideta sittenkään mennä Poriin näytille keskiviikkona. Rynnistän vessaan jalat ristissä, ja siinä istuessani päähäni iskostuu viimeinkin, että se on menoa nyt.
Soitan Poriin, ja he käskevät lähteä liikkeelle, tosin turhaa kiirettä ei kannata pitää, koska verenvuotoa ei ole. Lapsivesi on kuitenkin alkanut vuotaa, joten mentävä tietysti on. En ollut ikinä uhrannut puolta ajatustakaan kotisynnytykselle, se ei tasan tarkkaan ole minulle sopiva juttu. Tuomo ajaa, vaikka onkin juuri tullut pitkän työpäivän jälkeen kotiin. Pääsemme sairaalaan juuri ennen puoltayötä.
---
Olen yksin kotona mahani kanssa, maanantai-iltana. Enää kolme päivää laskettuun aikaan, joudunkohan odottamaan paljon ylimääräistä? Avomieheni Tuomo tuli juuri kotiin. Olemme menossa nukkumaan, väsyttää niin vietävästi, että on mukava kaatua sänkyyn ja kietoutua peittoon. Unta ei tarvitse kauaa odotella.. paitsi että nyt iski kiire vessaan. Nousen ylös, ja.. hetkinen, tuntuu ihan menkkavuodolta, eihän tän tällasta pitäs olla? Mikään paikka ei ole kuitenkaan kipeä, joten vessaan siis. Makuuhuoneen ovella tajuan sen, ja sanon Tuomolle: ei taideta sittenkään mennä Poriin näytille keskiviikkona. Rynnistän vessaan jalat ristissä, ja siinä istuessani päähäni iskostuu viimeinkin, että se on menoa nyt.
Soitan Poriin, ja he käskevät lähteä liikkeelle, tosin turhaa kiirettä ei kannata pitää, koska verenvuotoa ei ole. Lapsivesi on kuitenkin alkanut vuotaa, joten mentävä tietysti on. En ollut ikinä uhrannut puolta ajatustakaan kotisynnytykselle, se ei tasan tarkkaan ole minulle sopiva juttu. Tuomo ajaa, vaikka onkin juuri tullut pitkän työpäivän jälkeen kotiin. Pääsemme sairaalaan juuri ennen puoltayötä.
Tilaa:
Kommentit (Atom)